Pe - Elokuu 26, 2005
Miten tehdä suomalaisia menestyselokuvia?
Pari viimeistä päivää olen siis
miettinyt pääni puhki keinoja tehdä suomalaisia menestyselokuvia
tyyliin Fucking Åmål jne. Tässä on
epämääräisessä järjestyksessä mieleeni
tulleita ajatuksia.
NO CAN DO vai KAIKKI KÄY?
Koen, että kaikkein pahin ongelma on yleinen "no can do" -asenne. Asenne saattaa kuvastaa yleisemmin suomalaista asennetta, mutta tiedän, että ainakin Suomen ainoassa korkea-asteen elokuvakoulussa Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolla tätä "ei käy" -asennetta viljellään olan takia. OK, rahaa on aina liian vähän, mutta sen ei pidä olla este tai oikeastaan edes hidaste, vaan haaste, joka on tehty voitettavaksi.
Ensinnäkin elokuvakäsikirjoituksia voi kirjoittaa (ja uudelleenkirjoittaa) ilman rahaa, samoin kuvakäsikirjoituksia voi piirtää ilman rahaa ja markkinointisuunnitelmia voi laatia ja budjetteja laskea ilman rahaa. Olen kuullut, että eräissä Itä-Euroopan (vai oliko se Venäjän) elokuvakouluissa kuvattiin ensimmäisen vuodet "sormikameralla" (eli rajattiin kuva sormin) tai ikivanhoilla puukameroilla. (En löydä enää lähdettä väitteelle.) Sittemmin ko. maista onkin tullut erittäin taitavia elokuvaajia.
Toiseksi väitän, että kaikilla elokuvaopiskelijoilla on mahdollisuus saada käsiinsä jonkinlainen digivideokamera -- tai edes VHS-kamera (siis muualtakin kuin koulusta). Totta kai olisi "hienompaa" kuvata filmille tai edes digibetalla, mutta luulisi mini-DV:llä leffojen tekemisen opettavan enemmän kuin sen, että vain odottaa oikeiden kameroiden saamista.
Hyvin monella elokuvaopiskelijalla on mahdollisuus päästä käyttämään kotioloissa leikkausohjelmia (siis edes Applen iLife-pakettia). Joo, ei taaskaan ammattitasoista kamaa, mutta jos haluat harjoitella sitä, miten kuvia rytmitetään, luulisi tämänkin vaihtoehdon olevan parempi kuin odottaa editin vapautumista.
Ihan liian monet opiskelijat ovat ETO:lla odottamassa, että opettaja kaataa heidän päähänsä tietoa. En tiedä onko tämä seurausta valintaprosessista vai siitä, että opettajat ovat onnistuneet luomaan (väärän) auktoriteettivaikutelman. Tai ehkä pitäisi taas syyttää suomalaista kansanluonnetta ja peruskoulujärjestelmää? Pieni vinkki: opettajat eivät ole jumalia, hekin ovat ottaneet oppinsa jostain ja joskus he voivat olla todella pahasti väärässä. Ota heiltä se, minkä katsot hyödylliseksi, mutta luota myös omaan järkeesi ja kyseenalaista säännöllisin väliajoin niin heidät kuin itsesi .
Vastaavasti käy liian usein niin, että kun opettaja ilmoittaa, että jotain juttua ei syystä tai toisesta voida tehdä, oppilaat masentuvat ja luovuttavat. Loistava asenne!
KONKREETTISET RATKAISUT:
Kouluun valitaan opiskelijoita, jotka ovat valmiita tekemään lähes mitä vain päästäkseen tekemään elokuvia ja televisiosarjoja.
Ts. asenteen ja intohimon merkitystä pitäisi painottaa entisestään. Lahjakkuudesta ei ole mitään hyötyä, jos se jää innottomuuden ja aloitekyvyttömyyden takia käyttämättä.
Opettajat eivät sano "ei", vaan kertovat, mitkä jutut ovat nyt todella vaikeita saavuttaa, mutta tarjoavat vaihtoehtoja ("kaikki videokamerat on varattu opetusohjelmaan kuuluville tuotannoille, mutta voisitko saada jostain lainaksi oman kameran -- tai sitten voit saada kameran käyttöösi sunnuntai-illasta maanantaiaamuun.") Opettajien pitäisi yrittää myös rohkaista oppilaita ottamaan rajummin kantaa ja palkita, ei rangaista siitä, että nämä kyseenalaistavat välillä opettajien näkemyksiä.
Opiskelijat eivät lannistu vastoinkäymisistä vaan päinvastoin sisuuntuvat niistä entisestään ja yrittävät miettiä luovia tapoja kiertää mahdolliset hidasteet. He ymmärtävät, että opettajat ovat vain ihmisiä ja siksi erehtyväisiä.
Koulussa aletaan pitää erillisiä psyykkauskursseja, joilla opiskelijoille opetetaan luovaa ongelmanratkaisua, autetaan heitä parantamaan ammatillista itsetuntoaan ja luottamaan omaan intuitioonsa elokuvantekijöinä. Samoin annetaan opetusta siitä, miten kannattaa antaa palautetta ja miten hyvä ryhmätyöskentely toimii.
ELOKUVASÄÄTIÖ EI OLE KORKEIN OIKEUS
Koulun ulkopuolella tämä "mikään ei onnistu" -asenne näkyy siten, että monille elokuvantekijöille Elokuvasäätiön sana on laki. Jos säätiöstä ei tipu rahaa, ei edes yritetä miettiä vaihtoehtoja, saati parantaa käsikirjoitusta ja lähteä sen jälkeen hakemaan rahaa muilta tahoilta (kuten ulkomailta).
Ponterosa oli epäilemättä yksi huonoimmista suomalaisista elokuvista, mutta Kemmon veljekset ansaitsevat kymmenen pistettä ja papukaijamerkin sitkeydestä ja yrittelijäisyydestä. Ko. leffahan toteutettiin ilman säätiön tukea.
Miettikää, jos Ponterosaan käytetty energia ja raha olisi käytetty paremman käsikirjoituksen ammattitaitoisempaan toteuttamiseen.
Miksi Kemmon veljesten kaltaista intoa, vimmaa ja yrittelijäisyyttä löytyy vain harvoin ns. ammattilaisten tai aloittelevien elokuvatekijöiden parista? En todellakaan tiedä. Ehkä monet elokuvantekijät eivät ole kauhean hyvin perehtyneet siihen, mitä muita rahoitusvaihtoehtoja on, ehkä he eivät uskalla lähteä hakemaan rahoitusta ulkomailta, kehtaa hankkia sponsoreita jne. tai ehkä he ovat alalla vääristä syistä.
Ai niin ja pari budjettia vertailukohteeksi:
Ponterosa: n. 400 000 $ (tuolloin 3 miljoonaa suomen markkaa)
Fucking Åmål: n. 100 000 $ (tuolloin 900 000 ruotsin kruunua)
Clerks: n. 200 000 $
The Blair Witch Project: 35 000 $
Fjorton Suger: n. 260 000 $ (alle 2 miljoonaa ruotsin kruunua)
Sen jälkeen kun on tehnyt hyvän ekan leffan minibudjetilla (joka on voittanut mainetta ja kunniaa leffafestareilla ja ehkä jopa ollut jonkinasteinen box office -menestys), seuraavaan leffaan onkin huomattavasti helpompi saada rahoitusta.
GO WEST
Henkilökohtaisesti uskon, että yksi parhaista tavoista hankkia rahoitusta ja myös muita mahdollisuuksia kansainvälistää omaa ja suomalaista elokuvatoimintaa on osallistua kansainvälisiin koulutuksiin ja elokuvafestareille. Suhteet pyörittävät elokuvamaailmaakin. Kaikilla tähän ei tietenkään ole rahaa eikä mahdollisuuksia (esim. riittävästi pätevyyttä päästä kursseille tai saada akkreditaatiota), mutta useimmilla suomalaisilla elokuvantekijöillä on. Mediadeskistä löytyvät tärkeimmät kurssit ja festarit. Ulkomailla ollessa kannattaa minglata ja verkostoitua sen minkä pystyy, vaikka kaikista ihmisistä ei olisikaan hyötyä heti seuraavan kahden vuoden aikana.
KATSE KAUKAISUUTEEN & TALKOOHENKI
Mistä pääsemmekin seuraavaan asiaan, jossa on petraamisen varaa: pitkän tähtäimen ajattelu. Välillä kun kuuntelee suomalaisten elokuvantekijöiden juttuja, huomaa, että he ajattelevat elämää eteenpäin vain projekti kerrallaan, sen sijaan, että olisivat laatineet itselleen ja uralleen pitkän tähtäimen suunnitelmia.
Itselläni on 2-, 5-, 10 ja 15 -vuoden suunnitelmat omalle uralleni, joista 2-vuotissuunnitelma on kaikkein yksityiskohtaisin ja 15-vuoden suunnitelma vain yhden lauseen mittainen.
Työlistallani on jo läpimenneiden töiden lisäksi 10 leffakäsisprojektia, joita kehitän muiden duunien ohella eteenpäin. Tavoitteenani on kehittää kaikista niistä mahdollisimman loistavia käsikirjoituksia. Voi olla, että joistain projekteista tulee valmiita vasta 5 vuoden päästä. Voi olla, että joistain niistä en koskaan kirjoita valmista käsistä.
Aion tehdä kymmenen vuoden päästä erilaisia asioita kuin kahden vuoden päästä, mutta siitä huolimatta teen jo nyt asioita, joista on todennäköisesti kunnolla hyötyä vasta kymmenen vuoden päästä. Miksi? Koska kymmenen vuoden päästä voi olla myöhäistä tehdä ko. asioita -- ne on tehtävä nyt, jos haluan hyötyä niistä myöhemmin.
Tähän liittyy toinen asenneongelma, joka vaatii mielestäni korjaamista. Turhan usein törmään asenteeseen "mitä mä saan tästä nyt heti -- ai en mitään, no sit en tee mitään". Muuten hyvä, mutta joskus on pakko tehdä asioita ilman välitöntä hyötyä, jos haluaa edistää elämää, uraa tai maailmaa.
Esimerkki: tarjouduin ilmaiseksi jeesimään Aku Louhimiestä Kuutamolla-leffan käsiksen kanssa, koska hänen käsikirjoittajansa Katja Kallio oli mennyt synnyttämään ja käsis oli vielä kesken. Loppujen lopuksi sain maksun työstäni, mutta ennen kaikkea sen seurauksena pääsin näyttämään tuottaja Jarkko Hentulalle käsikirjoitustaitojani niin, että hän pyysi minua käsikirjoittamaan FC Venus -leffaa. Ja tämä siis sen lisäksi, että oli hauskaa työskennellä Akun ja Jarkon kanssa ja sain kicksejä siitä, että käsis muuttui selvästi paremmaksi.
Toinen esimerkki: menin konsultoimaan Saksaan tuttujeni käsistä ruoka- ja juomapalkalla. Olen melko varma, että jossain vaiheessa "hyvä tekoni" palkitaan jossain toisessa yhteydessä -- esim. sillä, että henkilöt, joiden kanssa työskentelin, kehuvat työtäni henkilöille, jotka palkkaavat minut konsultiksi johonkin toiseen projektiin. Toki on mahdollista, ettei näin käy, mutta koska oli hauskaa ja opettavaista työskennellä ko. projektin parissa, sekin riittää jo palkkioksi.
PIENI ON KAUNISTA
Eräs isohko ongelma on se, että jostain syystä kauhean monet elokuvantekijät (varsinkin miehet) haluavat tehdä kalliita ja erikoistehosteita vaativia pläjäyksiä, jotka pahimmillaan kiinnostavat vain suhteellisen pientä kohderyhmää. Tästä esimerkkinä fantasia, scifi ja action. Okei, nekin voi pienellä kekseliäisyydellä tehdä edullisesti, mutta tämä liittyy edelliseen: eikö kannattaisi miettiä uraa pitkällä tähtäimellä -- miksi venata pidempään, että (ehkä) saa joskus rahat kokoon kalliiseen pläjäykseen? Eikö olisi parempi tehdä nyt heti pientä, aitoja asioita ja tunteita käsittelevää leffaa, joka kolahtaa suurempaan yleisöön -- jonka jälkeen saa helpommin rahoituksen isompaan juttuun?
Toinen (mies)ryhmä on sitten tyypit, jotka haluavat vain tehdä käsitteellisiä arthouse-leffoja, jotka vetoavat pieneen erikoisyleisöön. Tämä on toki OK, mutta itse haluaisin nimenomaan nähdä "pieniä" suurelle yleisölle suunnattuja elokuvia (vrt. Fucking Åmål).
PAREMPIA KÄSIKIRJOITUKSIA
Käsikirjoitus on elokuvan perusta. Paskasta käsikirjoituksesta ei saa hyvää leffaa tekemälläkään, toisaalta todella hyvää käsistä on hyvin vaikea pilata täydellisesti. Siitä huolimatta käsikirjoittaminen tuntuu välillä olevan ohjaajille ja varsinkin tuottajille välttämätön välivaihe matkalla kohti kuvauspaikkaa. Siis siitäkin huolimatta, että huolella viety käsikirjoitusvaihe säästää myöhemmin aikaa, vaivaa ja ennen kaikkea rahaa -- plus on ensimmäinen edellytys loistavalle elokuvalle.
MITÄ ITSE AION TEHDÄ?
Koska olen viisastunut useimmista vahingoistani, en aio tässä tuoda sen tarkemmin julki omia suunnitelmiani. Voin vain kertoa, että kyllä, minulla on henkilökohtainen suunnitelma suomalaisen elokuvateollisuuden pelastamiseksi. Sen täysi toimeenpano vie 15 vuotta, jos joudun tekemään kaiken yksin...
Viime päivinä olen tosin miettiä tosissani, että voisin ihan hyvin esim. alkaa pitää ilmaiseksi psyykkaus- ja käsisluentoja esim. Hesassa, jos jostain löytyisi a) riittävästi kiinnostuneita, b) paikka, jossa voisin näitä luentoja pitää. Olen huomannut tietäväni käsikirjoittamisesta enemmän kuin aika moni muu ja voisin omasta puolestani jakaa tätä tietoutta vapaasti eteenpäin, jos siten voisin edistää suomalaista elokuvateollisuutta ja parantaa suomalaisten elokuvien tasoa. Ainakin ajattelin tehdä sitä jatkossakin tuossa käsikirjoitusoppaassani, heti kun saan omilta projekteiltani enemmän aikaa.
---
Ziisus, alan kuulostaa itseltäni .
NO CAN DO vai KAIKKI KÄY?
Koen, että kaikkein pahin ongelma on yleinen "no can do" -asenne. Asenne saattaa kuvastaa yleisemmin suomalaista asennetta, mutta tiedän, että ainakin Suomen ainoassa korkea-asteen elokuvakoulussa Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolla tätä "ei käy" -asennetta viljellään olan takia. OK, rahaa on aina liian vähän, mutta sen ei pidä olla este tai oikeastaan edes hidaste, vaan haaste, joka on tehty voitettavaksi.
Ensinnäkin elokuvakäsikirjoituksia voi kirjoittaa (ja uudelleenkirjoittaa) ilman rahaa, samoin kuvakäsikirjoituksia voi piirtää ilman rahaa ja markkinointisuunnitelmia voi laatia ja budjetteja laskea ilman rahaa. Olen kuullut, että eräissä Itä-Euroopan (vai oliko se Venäjän) elokuvakouluissa kuvattiin ensimmäisen vuodet "sormikameralla" (eli rajattiin kuva sormin) tai ikivanhoilla puukameroilla. (En löydä enää lähdettä väitteelle.) Sittemmin ko. maista onkin tullut erittäin taitavia elokuvaajia.
Toiseksi väitän, että kaikilla elokuvaopiskelijoilla on mahdollisuus saada käsiinsä jonkinlainen digivideokamera -- tai edes VHS-kamera (siis muualtakin kuin koulusta). Totta kai olisi "hienompaa" kuvata filmille tai edes digibetalla, mutta luulisi mini-DV:llä leffojen tekemisen opettavan enemmän kuin sen, että vain odottaa oikeiden kameroiden saamista.
Hyvin monella elokuvaopiskelijalla on mahdollisuus päästä käyttämään kotioloissa leikkausohjelmia (siis edes Applen iLife-pakettia). Joo, ei taaskaan ammattitasoista kamaa, mutta jos haluat harjoitella sitä, miten kuvia rytmitetään, luulisi tämänkin vaihtoehdon olevan parempi kuin odottaa editin vapautumista.
Ihan liian monet opiskelijat ovat ETO:lla odottamassa, että opettaja kaataa heidän päähänsä tietoa. En tiedä onko tämä seurausta valintaprosessista vai siitä, että opettajat ovat onnistuneet luomaan (väärän) auktoriteettivaikutelman. Tai ehkä pitäisi taas syyttää suomalaista kansanluonnetta ja peruskoulujärjestelmää? Pieni vinkki: opettajat eivät ole jumalia, hekin ovat ottaneet oppinsa jostain ja joskus he voivat olla todella pahasti väärässä. Ota heiltä se, minkä katsot hyödylliseksi, mutta luota myös omaan järkeesi ja kyseenalaista säännöllisin väliajoin niin heidät kuin itsesi .
Vastaavasti käy liian usein niin, että kun opettaja ilmoittaa, että jotain juttua ei syystä tai toisesta voida tehdä, oppilaat masentuvat ja luovuttavat. Loistava asenne!
KONKREETTISET RATKAISUT:
Kouluun valitaan opiskelijoita, jotka ovat valmiita tekemään lähes mitä vain päästäkseen tekemään elokuvia ja televisiosarjoja.
Ts. asenteen ja intohimon merkitystä pitäisi painottaa entisestään. Lahjakkuudesta ei ole mitään hyötyä, jos se jää innottomuuden ja aloitekyvyttömyyden takia käyttämättä.
Opettajat eivät sano "ei", vaan kertovat, mitkä jutut ovat nyt todella vaikeita saavuttaa, mutta tarjoavat vaihtoehtoja ("kaikki videokamerat on varattu opetusohjelmaan kuuluville tuotannoille, mutta voisitko saada jostain lainaksi oman kameran -- tai sitten voit saada kameran käyttöösi sunnuntai-illasta maanantaiaamuun.") Opettajien pitäisi yrittää myös rohkaista oppilaita ottamaan rajummin kantaa ja palkita, ei rangaista siitä, että nämä kyseenalaistavat välillä opettajien näkemyksiä.
Opiskelijat eivät lannistu vastoinkäymisistä vaan päinvastoin sisuuntuvat niistä entisestään ja yrittävät miettiä luovia tapoja kiertää mahdolliset hidasteet. He ymmärtävät, että opettajat ovat vain ihmisiä ja siksi erehtyväisiä.
Koulussa aletaan pitää erillisiä psyykkauskursseja, joilla opiskelijoille opetetaan luovaa ongelmanratkaisua, autetaan heitä parantamaan ammatillista itsetuntoaan ja luottamaan omaan intuitioonsa elokuvantekijöinä. Samoin annetaan opetusta siitä, miten kannattaa antaa palautetta ja miten hyvä ryhmätyöskentely toimii.
ELOKUVASÄÄTIÖ EI OLE KORKEIN OIKEUS
Koulun ulkopuolella tämä "mikään ei onnistu" -asenne näkyy siten, että monille elokuvantekijöille Elokuvasäätiön sana on laki. Jos säätiöstä ei tipu rahaa, ei edes yritetä miettiä vaihtoehtoja, saati parantaa käsikirjoitusta ja lähteä sen jälkeen hakemaan rahaa muilta tahoilta (kuten ulkomailta).
Ponterosa oli epäilemättä yksi huonoimmista suomalaisista elokuvista, mutta Kemmon veljekset ansaitsevat kymmenen pistettä ja papukaijamerkin sitkeydestä ja yrittelijäisyydestä. Ko. leffahan toteutettiin ilman säätiön tukea.
Miettikää, jos Ponterosaan käytetty energia ja raha olisi käytetty paremman käsikirjoituksen ammattitaitoisempaan toteuttamiseen.
Miksi Kemmon veljesten kaltaista intoa, vimmaa ja yrittelijäisyyttä löytyy vain harvoin ns. ammattilaisten tai aloittelevien elokuvatekijöiden parista? En todellakaan tiedä. Ehkä monet elokuvantekijät eivät ole kauhean hyvin perehtyneet siihen, mitä muita rahoitusvaihtoehtoja on, ehkä he eivät uskalla lähteä hakemaan rahoitusta ulkomailta, kehtaa hankkia sponsoreita jne. tai ehkä he ovat alalla vääristä syistä.
Ai niin ja pari budjettia vertailukohteeksi:
Ponterosa: n. 400 000 $ (tuolloin 3 miljoonaa suomen markkaa)
Fucking Åmål: n. 100 000 $ (tuolloin 900 000 ruotsin kruunua)
Clerks: n. 200 000 $
The Blair Witch Project: 35 000 $
Fjorton Suger: n. 260 000 $ (alle 2 miljoonaa ruotsin kruunua)
Sen jälkeen kun on tehnyt hyvän ekan leffan minibudjetilla (joka on voittanut mainetta ja kunniaa leffafestareilla ja ehkä jopa ollut jonkinasteinen box office -menestys), seuraavaan leffaan onkin huomattavasti helpompi saada rahoitusta.
GO WEST
Henkilökohtaisesti uskon, että yksi parhaista tavoista hankkia rahoitusta ja myös muita mahdollisuuksia kansainvälistää omaa ja suomalaista elokuvatoimintaa on osallistua kansainvälisiin koulutuksiin ja elokuvafestareille. Suhteet pyörittävät elokuvamaailmaakin. Kaikilla tähän ei tietenkään ole rahaa eikä mahdollisuuksia (esim. riittävästi pätevyyttä päästä kursseille tai saada akkreditaatiota), mutta useimmilla suomalaisilla elokuvantekijöillä on. Mediadeskistä löytyvät tärkeimmät kurssit ja festarit. Ulkomailla ollessa kannattaa minglata ja verkostoitua sen minkä pystyy, vaikka kaikista ihmisistä ei olisikaan hyötyä heti seuraavan kahden vuoden aikana.
KATSE KAUKAISUUTEEN & TALKOOHENKI
Mistä pääsemmekin seuraavaan asiaan, jossa on petraamisen varaa: pitkän tähtäimen ajattelu. Välillä kun kuuntelee suomalaisten elokuvantekijöiden juttuja, huomaa, että he ajattelevat elämää eteenpäin vain projekti kerrallaan, sen sijaan, että olisivat laatineet itselleen ja uralleen pitkän tähtäimen suunnitelmia.
Itselläni on 2-, 5-, 10 ja 15 -vuoden suunnitelmat omalle uralleni, joista 2-vuotissuunnitelma on kaikkein yksityiskohtaisin ja 15-vuoden suunnitelma vain yhden lauseen mittainen.
Työlistallani on jo läpimenneiden töiden lisäksi 10 leffakäsisprojektia, joita kehitän muiden duunien ohella eteenpäin. Tavoitteenani on kehittää kaikista niistä mahdollisimman loistavia käsikirjoituksia. Voi olla, että joistain projekteista tulee valmiita vasta 5 vuoden päästä. Voi olla, että joistain niistä en koskaan kirjoita valmista käsistä.
Aion tehdä kymmenen vuoden päästä erilaisia asioita kuin kahden vuoden päästä, mutta siitä huolimatta teen jo nyt asioita, joista on todennäköisesti kunnolla hyötyä vasta kymmenen vuoden päästä. Miksi? Koska kymmenen vuoden päästä voi olla myöhäistä tehdä ko. asioita -- ne on tehtävä nyt, jos haluan hyötyä niistä myöhemmin.
Tähän liittyy toinen asenneongelma, joka vaatii mielestäni korjaamista. Turhan usein törmään asenteeseen "mitä mä saan tästä nyt heti -- ai en mitään, no sit en tee mitään". Muuten hyvä, mutta joskus on pakko tehdä asioita ilman välitöntä hyötyä, jos haluaa edistää elämää, uraa tai maailmaa.
Esimerkki: tarjouduin ilmaiseksi jeesimään Aku Louhimiestä Kuutamolla-leffan käsiksen kanssa, koska hänen käsikirjoittajansa Katja Kallio oli mennyt synnyttämään ja käsis oli vielä kesken. Loppujen lopuksi sain maksun työstäni, mutta ennen kaikkea sen seurauksena pääsin näyttämään tuottaja Jarkko Hentulalle käsikirjoitustaitojani niin, että hän pyysi minua käsikirjoittamaan FC Venus -leffaa. Ja tämä siis sen lisäksi, että oli hauskaa työskennellä Akun ja Jarkon kanssa ja sain kicksejä siitä, että käsis muuttui selvästi paremmaksi.
Toinen esimerkki: menin konsultoimaan Saksaan tuttujeni käsistä ruoka- ja juomapalkalla. Olen melko varma, että jossain vaiheessa "hyvä tekoni" palkitaan jossain toisessa yhteydessä -- esim. sillä, että henkilöt, joiden kanssa työskentelin, kehuvat työtäni henkilöille, jotka palkkaavat minut konsultiksi johonkin toiseen projektiin. Toki on mahdollista, ettei näin käy, mutta koska oli hauskaa ja opettavaista työskennellä ko. projektin parissa, sekin riittää jo palkkioksi.
PIENI ON KAUNISTA
Eräs isohko ongelma on se, että jostain syystä kauhean monet elokuvantekijät (varsinkin miehet) haluavat tehdä kalliita ja erikoistehosteita vaativia pläjäyksiä, jotka pahimmillaan kiinnostavat vain suhteellisen pientä kohderyhmää. Tästä esimerkkinä fantasia, scifi ja action. Okei, nekin voi pienellä kekseliäisyydellä tehdä edullisesti, mutta tämä liittyy edelliseen: eikö kannattaisi miettiä uraa pitkällä tähtäimellä -- miksi venata pidempään, että (ehkä) saa joskus rahat kokoon kalliiseen pläjäykseen? Eikö olisi parempi tehdä nyt heti pientä, aitoja asioita ja tunteita käsittelevää leffaa, joka kolahtaa suurempaan yleisöön -- jonka jälkeen saa helpommin rahoituksen isompaan juttuun?
Toinen (mies)ryhmä on sitten tyypit, jotka haluavat vain tehdä käsitteellisiä arthouse-leffoja, jotka vetoavat pieneen erikoisyleisöön. Tämä on toki OK, mutta itse haluaisin nimenomaan nähdä "pieniä" suurelle yleisölle suunnattuja elokuvia (vrt. Fucking Åmål).
PAREMPIA KÄSIKIRJOITUKSIA
Käsikirjoitus on elokuvan perusta. Paskasta käsikirjoituksesta ei saa hyvää leffaa tekemälläkään, toisaalta todella hyvää käsistä on hyvin vaikea pilata täydellisesti. Siitä huolimatta käsikirjoittaminen tuntuu välillä olevan ohjaajille ja varsinkin tuottajille välttämätön välivaihe matkalla kohti kuvauspaikkaa. Siis siitäkin huolimatta, että huolella viety käsikirjoitusvaihe säästää myöhemmin aikaa, vaivaa ja ennen kaikkea rahaa -- plus on ensimmäinen edellytys loistavalle elokuvalle.
MITÄ ITSE AION TEHDÄ?
Koska olen viisastunut useimmista vahingoistani, en aio tässä tuoda sen tarkemmin julki omia suunnitelmiani. Voin vain kertoa, että kyllä, minulla on henkilökohtainen suunnitelma suomalaisen elokuvateollisuuden pelastamiseksi. Sen täysi toimeenpano vie 15 vuotta, jos joudun tekemään kaiken yksin...
Viime päivinä olen tosin miettiä tosissani, että voisin ihan hyvin esim. alkaa pitää ilmaiseksi psyykkaus- ja käsisluentoja esim. Hesassa, jos jostain löytyisi a) riittävästi kiinnostuneita, b) paikka, jossa voisin näitä luentoja pitää. Olen huomannut tietäväni käsikirjoittamisesta enemmän kuin aika moni muu ja voisin omasta puolestani jakaa tätä tietoutta vapaasti eteenpäin, jos siten voisin edistää suomalaista elokuvateollisuutta ja parantaa suomalaisten elokuvien tasoa. Ainakin ajattelin tehdä sitä jatkossakin tuossa käsikirjoitusoppaassani, heti kun saan omilta projekteiltani enemmän aikaa.
---
Ziisus, alan kuulostaa itseltäni .
Klo: 10:56 ip.
Pikalinkit
| Su | Ma | Ti | Ke | To | Pe | La |
Viralliset sivut
Videoblogi
Sarjakuvablogi
"Kirjoitusopas"
New Yorkin opas
KukaMitäHäh
Vanha blogi
Lisää suosikkilistallesi
Vieraskirja
Videoblogi
Sarjakuvablogi
"Kirjoitusopas"
New Yorkin opas
KukaMitäHäh
Vanha blogi
Lisää suosikkilistallesi
Vieraskirja
Tilastot
Total entries in this blog:
Total entries in this category:
Julkaistu: loka 10, 2005 12:30 ap.
Total entries in this category:
Julkaistu: loka 10, 2005 12:30 ap.